1917-1920
Poliisitoimintaa sekasorron jälkeen
1920-luku
Poliisit nuoren valtion virkamiehinä
1930-luku
Laittomuuksia ja väkivaltaa
1940-luku
Sota ja poikkeusoloja
1950-luku
Herrasmiespoliisi palveli ja yleislakko koetteli
1960-luku
Liikennevalistusta ja huumerikollisuuden kasvua
1970-luku
Ammatillista erikoistumista ja poliisilakko 1976
1980-luku
Työturvallisuutta ja kenttätoiminnan uudelleen arviointia
1990-luku
Kansainvälistyvä ja monimuotoistuva työ
2000-luku
Lakimuutoksia ja uusia toimintatapoja
2010-luku
Nettipoliiseja ja kyberrikollisuutta
1940-lukuSota ja poikkeusoloja
Käsivarsinauha. Liikkuva poliisikomennuskunta (LPK) sai erityistehtäviä sotien aikana. Sotapalveluun astuneita poliiseja määrättiin 1941 LPK:n alaisiin partioihin, joiden asemakomennuskunnat etsivät rintamakarkureita ja vakoojia sekä valvoivat järjestystä rautateillä.
Evakuointi sodan alla olevilta ja luovutetuilta alueilta tapahtui suureksi osaksi junilla, joissa lomille lähtevät ja palaavat sotilaat sekä nk. ”epämääräinen aines” aiheuttivat häiriöitä. Tilannetta korjattiin Liikkuvan poliisikomennuskunnan kovaotteisilla junapartioilla.
Liikkuvan poliisikomennuskunnan nimi muutettiin sodan jälkeen Liikkuvaksi poliisiksi (LP. ) Kuva: Poliisimuseo/ Emilia Anundi.
Poliisit saivat osallistua jatkosotaan menettämättä virkaansa. Kotirintamalla epäjärjestys lisääntyi, kun kansalaiset turvautuivat taloudellisessa ahdingossa laittomuuksiin. Rikollisliigat ryöstelivät asuntoja ja liikehuoneistoja. Elintarvikekortteja väärennettiin, mustan pörssin kauppa kukoisti ja valuuttarikokset yleistyivät. Lisäksi poliisia työllisti rintamakarkureiden ja desanttien eli Suomeen lähetettyjä neuvostoliittolaisten vakoojien etsintä.
Sodan jälkeen poliisien työ ei suinkaan helpottunut, sillä sota oli harventanut myös poliisien rivistöä eikä täydennystä saatu. Säännöstely jatkui ja yleinen lainkuuliaisuus väheni. Tavallisin rike oli juopumus, mikä toi mukanaan monia muitakin sosiaalisia ongelmia.
Suomi hävisi sodan ja maahan asettui neuvostoliittolaisten johtama liittoutuneiden komissio valvomaan rauhan ehtojen täyttymistä. Venäläisten joukkojen kauttakulkua Porkkalaan turvasi Liikkuva poliisi (LP). Sodan jälkeen häiriöt tuli tukahduttaa omin voimin, jotta neuvostoliittolaiset eivät saaneet aihetta puuttua maan sisäiseen järjestykseen. Valvontaa ja henkilöratsioita lisättiin. Kommunistit saavuttivat vuoden 1945 eduskuntavaaleissa neljäsosan edustajapaikoista ja hallitukseen kolme ministerin salkkua, mm. poliisiasioista vastaavan sisäministerin paikan. Liikkuvan poliisin miehistössä erotettiin liian oikeistolaisiksi katsottuja henkilöitä ja tilalle palkattiin vasemmistolaisia. Neuvostoliiton miehityksen pelossa eräät armeijan upseerit olivat varastoineet aseita sissisotaa varten. Poliittisen poliisin eli Valtiollisen poliisin (Valpon) henkilökunta vaihdettiin lähes kokonaan kommunisteiksi, kun tämä asekätkentäjuttu tuli ilmi vuonna 1945.
”Punainen Valpo” eli Valpo II alkoi etsiä maasta fasisteiksi epäiltyjä. Valpolle annettiin itsenäisempi asema. Sen henkilökunnan määrää nostettiin nopeasti yli 200:n. Valpo II:n toiminta oli horjuvaa ja virheitä sattui paljon. Se jäi Suomen virkakoneistossa yksin, vaille oikeuslaitoksen tukea, koska sen poliittinen kannatus oli kapea. Syksyllä 1947 valvontakomissio poistui maasta ja seuraavan kesän eduskuntavaaleissa kommunistit kärsivät tappion. Valpo II:n tilalle perustettiin Suojelupoliisi (Supo) vuonna 1949.
Suojelupoliisi oli turvallisuuspalvelu, jolla ei ollut oikeutta pidättämiseen, vangitsemiseen tai esitutkintaan. Puhelinkuuntelu ja kirjeiden avaaminen kiellettiin. Suurvaltojen kylmässä sodassa (n. 1947–1989) taisteluvälineinä oli propaganda, taloudellinen ja poliittinen painostus sekä vakoilu. Suomi oli taloudelliskulttuurillisesti länsimaa mutta poliittisesti Neuvostoliiton vaikutuspiirissä, geopoliittisesti idän ja lännen välissä. Helsinkiin tuli eripuolilta runsaasti tiedustelijoita, jotka olivat kiinnostuneita sekä Suomen että toistensa asioista. Supon painopiste oli kotimaisten kommunistien ja neuvostotiedustelun valvonnassa. Länsimaiden vakoiluun piti myös puuttua. Supo toimi maan rajojen sisäpuolella, tiedustelu ulkomailla ei sille kuulunut.
Työläiset ryhtyivät ajamaan etujaan lakoilla, mutta kommunistit ja sosialidemokraatit kävivät ammattiyhdistysliikkeessä valtataistelua. Osa lakoista johti väkivaltaisiin yhteenottoihin "korpilakkolaisten", "rikkureiden" ja poliisin välillä. Poliisi pyrki hoitamaan tilanteita kovalla voimalla ja käytti pamppuja sekä varautui tehtäville konepistooleilla ja kyynelkaasulla.
Helsinkiläisiä lähdössä pakoon pommituksia helmikuussa 1944. Sodan aikaisten pommitusten tuhojen selvittäminen, pimennysohjeiden ja ulkonaliikkumiskieltojen valvonta kuului poliisille.
Murto Tampereella 27.11.1948. Rikosten määrä, varkaudet, ryöstöt, salakauppa ja väkivallanteot nousivat ennätyslukemiin sodan jälkeen.
Narkomaaniongelma sodan jälkeen. Sosiaaliset ongelmat olivat moninaiset. Asuntopula koetteli ja sodasta selvinneiden sopeutuminen uuteen arkeen ei sujunut kivutta. Alkoholin avulla niin juhlittiin kuin lievitettiin sotatraumoja. Haavoittuneiden kipuja oli lievitetty riippuvuutta aiheuttavalla morfiinilla. Kun käyttö lopetettiin kerralla, vieroitusoireita helpotettiin myös alkoholilla tai pyrittiin hankkimaan huumetta katukaupasta.
Kemin lakko vuonna 1949. Sosiaaliministeriö vaati Kemin tehtaan 260 puunkäsittelijän urakkapalkkoja alennettaviksi. Työläiset ryhtyivät lakoon, joka laajeni koko yhtiöön, Kemijoen tukkien erottelutyömaalle ja satamaan. Maan hallitus julisti erottelutyömaan lakosta vapaaksi ja sisäasiainministeri Aarre Simonen määräsi poliisit turvaamaan työrauhaa. Paikallinen palkkakiista muuttui poliittiseksi ja päämääräksi tuli maan hallituksen kaataminen. Kemiin saapui 60 poliisia, joilla pamppujen ja pistoolien lisäksi oli mukanaan kyynelkaasua ja viisi konepistoolia.
"Veritorstaina" 18.8. lähti n. 3000 lakkolaista häätämään "rikkureita" työmaalta kommunistien ohjeiden mukaan. Kulkuetta vastassa olevat poliisit käskivät joukkoa pysähtymään. Alkuosa pysähtyi, mutta takana marssineet jatkoivat eteenpäin. Väkijoukon painaessa päälle poliisi alkoi pamputtaa sumeilematta ja ampua varoituslaukauksia ilmaan. Tilanne riistäytyi hallinnasta. Poliisia kohti heiteltiin kiviä ja ammuttiin haulikolla. Kaksi lakkolaista kuoli, toinen ruhjoutui kuorma-auton alle ja toiseen osui luoti. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli harhalaukaus, joka ei ollut lähtöisin poliisin aseesta. Mellakassa vakavia vammoja sai 7 lakkolaista ja 3 poliisia, lievemmin loukkaantui useita kymmeniä, heistä n. 20 poliisia. Tapauksesta syytettiin 127 lakkolaista ja 63 tuomittiin kapinasta. Seuraava hallitus armahti tuomitut.
Poliisiradiotoiminta käynnistyi. Valtakunnallinen kaukoradioasemaverkko valmistui vuonna 1945. Puolustusvoimien kalustolla aloitettiin, mutta toden teolla toiminta alkoi vuonna 1949. Poliisiradion kautta voitiin pyytää nopeasti virka-apua ja tuomaan partioita henkilöitä kuultaviksi. Radion avulla korvattiin varsinkin puutteellisia puhelinyhteyksiä. Maassa oli yhteensä 50 lähetys- ja vastaanottoasemaa.
Ensimmäinen radiopoliisin 'piiska-auto' Chevrolet, vuosimalli 1937. Kuva otettu sota-aikana 1942 Kaivopuiston rannassa.
Poliisin lähiradiotoimintaan tulivat mukaan autoradiot, jotka koostuivat lähettimestä, vastaanottimesta ja jännitteenmuuntimesta. Kaikki nämä sijoitettiin ajoneuvon tavaratilaan. Autossa oli Helvarin valmistama radiovastaanotin ja tuulilasissa kansanhuollon myöntämä tunnus auton käyttöoikeudesta.
337210 Tampere
poliisimuseo(at)poliisi.fi